Talonhaltija eli tonttu 

Talonhaltijaa tarkoittava sana tonttu tulee ruotsin sanasta tomtegubbe eli tonttiukko. Talonhaltijat ovatkin astuneet suomalaisten elämään siinä vaiheessa, kun riistan ja luonnonantimien perässä vuodenaikojen mukaan liikkuva elämäntapa on vaihtunut pysyvään asumukseen, omaan tonttiin. Asuintalolla ja muilla pihapiirin tärkeillä rakennuksilla, kuten saunalla, riihellä ja karjasuojilla, oli omat haltijansa, jotka auttoivat monin tavoin isäntäväkeä ja varoittivat heitä onnettomuuksista.

Tontun tehtävät

Yleisesti ottaen tonttu oli talon henki, jonka tehtävä oli suojella ja tuoda läsnäolollaan onnea. Tonttujen tiedettiin toimittavan myös moninaisia käytännön askareita auttaen talonväkeä. Tonttu saattoi esimerkiksi ruokkia ja juottaa eläimiä, sukia niitä ja palmikoida hevosten harjat, vahtia riihen tulipesää tai lakaista tuvan lattian yöllä, jos tämä askare oli illalla ihmisiltä unohtunut.

“Kankaanpään Pryhtillä oli mieshaltia, joka ruokki hevoset ja lehmät sekä toi koriin köksälle veden ja puut aina yöllä. Siellä oli Matti-niminen renki. Aamulla, kun hän meni talliin hevosia ruokkimaan, oli hevoset juotettu. Ne söivät rauhallisesti.” Kiikka, 1935

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat

Talonhaltijan olemus ja alkuperä

“Eräässä Napulan torpassa, Kyyränkylässä Haarajoen rannalla Saarijärvellä, viisi lasta jäi huoneeseen illalla vanhempien mennessä saunaan. Tupa oli savutupa, jossa käytettiin pärevalkeaa. Nyt se oli jäänyt pimeäksi. Yht’äkkiä nousi nurkasta valkoinen, pitkäpartainen mies ja ojensi kättä lapsille. Silloin he alkoivat huutaa, ja talonväki kuuli huudon saunaan. Tulivat katsomaan, niin he eivät nähneet muuta kuin lapset. Lapset kertoivat, mitä he olivat nähneet. Niin emäntä sanoi: ‘Ei sitä tarvitse pelätä, se on talon haltia.'” Jyväskylä, 1937.

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat

Suomalaisten tonttujen tiedetään olleen sekä mies- että naispuolisia ja iältään vanhoja tai nuoria. Yleisimmin tonttu vaikuttaa kuitenkin olleen pienikokoinen ja parrakas ukko. Varsinkin maan länsipuolelta on myös kertomuksia yksisilmäisistä haltijoista.

Kodinhaltijan alkuperästä on kansan keskuudessa ollut monenlaista käsitystä. Toisten mielestä haltijaksi tulee talon ensimmäisen tulen sytyttäjä, kun taas joidenkin käsitysten mukaan tontuksi on tullut talon alkuperäinen rakentaja. Ensimmäinen talossa kuollut on saattanut tulla haltijaksi, tai talossa jo valmiiksi ollut haltija on omaksunut tämän ulkomuodon.

Tonttu on uskollinen taloa asuttavalle suvulle, ja asukkaiden muuttaessa toiseen kotiin tiedetään tontun seuranneen mukana. Tai vanhasta rakennuksesta uuteen:

“Eräässä talossa Uudellakirkolla (Kalanti) rakennettiin uusi sauna. Kerran eräänä hämyisenä suviehtoona talonväki huomasi, kuinka vanhasta saunarakennuksesta lähti valkoisiin puettu tyttönen uuteen saunaan. Väki epäili sitä saunanhaltijaksi mutta meni sentään uuteen saunaan katsomaan perään, eikä mitään tyttöä näkynyt uudessa saunassa. Silloin tiedettiin, että se oli saunanhaltija, joka muutti vanhasta uuteen.”

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko

Tonttuhavaintoja

Tontut pysyttelevät tavallisesti poissa ihmisten näkyvistä. Arkistoista löytyy kuitenkin monia kertomuksia ihmisen ja tontun kohtaamisesta. Joskus haltija on nähty sattumalta tämän suorittaessa arkisia toimiaan. Useasti haltijan näyttäytyminen merkitsi kuitenkin vaaraa: tonttu esti onnettomuuden herättämällä häkään tuupertuneen saunojan tai ilmoittamalla liiaksi kuumenneesta riihen tulipesästä tai tyhjänä jauhavasta myllystä.

“Kalliomyllyllä Rääsynjoen varrella oli vanhanaikainen vesimylly. Olin siellä myllärinä. Yhtenä yönä kun nukuin, tuli luokseni pitkä- ja valkopartainen mies ja sanoi: ‘Poika, nouse yllää! Mylly jauhaa tyhjää.’ Menin nopeasti myllyyn. Siellä säkenöi kivistä oikein tulta. Samaan tapaan oli tuo myllynhaltija herättänyt toisetkin myllärit, kun mylly oli yöllä ruvennut pyörimään tyhjää.” Konnevesi, 1936

Heikki Saure: Tonttu – tarua & totta

Tontun levoton liikehdintä tai näyttäytyminen ennusti joskus myös onnettomuutta, kuten tulipaloa tai kuolemantapausta.

Moraalitonta ja piittaamatonta elämää viettävä talonväki sai tontun tyytymättömäksi. Tällöin se osoitti mieltään kolistelemalla, näyttäytymällä talonväelle ja lähtemällä viimein pois talosta. Tonttunsa menettänyt talo ei menestynyt, sillä onni lähti talosta tontun mukana. Joissakin taloissa oli “kova” haltija, jonka käyttäytyminen oli ilkikurista tai muistutti suorastaan poltergeistin mekastusta. Tämä saattoi johtua siitä, että tonttua oli jollakin tavalla laiminlyöty tai loukattu, mutta metelöinti saattoi olla seurausta myös talossa tapahtuneesta rikoksesta.

“Talon tupiakin oli kovia paikkoja. – Järven talossa oli renki ollut ja yksin oli tuvassa. Se rupesi laulelemaan renki siellä tuvassa. Niin tuli rouva hyppelemään takkihirrelle. Renki peljästyi ja lähti pois. Mutta se rouva takkihirrellä vain nauroi perään.” Ylihärmä, 1930

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat

Miten tontun kanssa tuli elää

Tonttu toi talolle onnea ja menestystä, joten sen kanssa kannatti ehdottomasti pysyä hyvissä väleissä. Talonväen tuli osoittaa tontulle arvostusta ja kunnioitusta käytöksellään, elämällä siivosti ja työskentelemällä ahkerasti. Tontulle kuului vastavuoroisesti myös osansa talouden hyvinvoinnista. Tontuille osoitetut ruoka- ja juoma-annokset vietiin niiden asuinsijoihin erityisiin paikkoihin, ja monin paikoin asuintalossa tontulla oli jopa oma huone.

Riiheen vietiin tontulle ruokaa tontumpöylälle (astinlauta, jolle astuttiin riihtä ahtaessa). Lammi, 1929.

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat

Tyytyväinen haltija oli talon onni.

Lähteet:

Martti Haavio: Suomalaiset kodinhaltiat. SKS Kirjat, 2021.

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus, 2014.

Heikki Saure: Tonttu – Tarua & totta. SKS Kirjat, 2019.

Valokuvat:

Riina Peltonen. Ethän käytä valokuvia ilman lupaa!